Tapanani ei ole kirjoittaa politiikasta, mutta nyt kirjoitan yhdestä ilmiöstä. (Idea pöllitty Baudrillardilta.)

Poliitikot ja toimittajat puhuvat vuodesta toiseen siitä, kuinka poliitikon tulee olla nuhteeton, virheitä ei saa tehdä, skandaaleissa ei saa ryvettyä –  muuten peli on pelattu. Media tarkastelee suurennuslasillaan kaikkea poliitikon toimintaa. Tätä hoetaan kuin poliittisen julkisuuden rautaisena lakina.

Tuon lain rinnalla on kuitenkin kaiken aikaa vaikuttanut toinen rautainen laki, paradoksaalinen luottamus. Sen piiriin kuuluu porukkaa Juhantalosta Trumpiin ja Hakkaraiseen, ehkä myös al-Taee ja muut, ne jäävät nähtäviksi. Paradoksaalinen luottamus ei ole sidottu poliittiseen suuntaukseen, vaikka painotuksia voi olla.

Paradoksaalisessa luottamuksessa ei saada arvostusta ansioiden ja menestyksen perusteella, vaan henkilön epäonnistumisten ja ansioiden puutteen perusteella.

Tämä ei ole uutta, tälle on traditionsa. Prosessi tunnetaan erilaisten messianismien ja tuhatvuotisen valtakunnan oppien historiassa. Profetian epäonnistuminen ei suinkaan saa ryhmää hylkäämään johtajaansa vaan ryhmä päinvastoin tiivistyy entisestään ja perustaa johtajan ympärille lahkoja ja kirkollisia instituutioita uskoa lujittamaan. Instituutiot ammentavat energiansa epäonnistuneesta profetiasta.

Luottamus ei horju, koska se syntyy epäonnistumisen kieltämisestä. Isolla joukolla kielletään tapahtunut epäonnistuminen.

Joku politiikkaa aktiivisemmin seuraava voisi luetella tässä useita esimerkkejä.

Joka tapauksessa epäonnistumisen kieltäminen on poliittinen voima, joka nykypäivänä tuntuu olevan erityisen vahva. Spontaanin luottamuksen sijasta nykyään dominoi yllättävän voimakkaana paradoksaalinen luottamus.

Mistä puhumme kun puhumme digitaalisuudesta?

Digitaalisuuden voi ymmärtää informaationa tai datana joka on koodattu numeroina. Yleisin numeerinen järjestelmä on nollien ja ykkösten binaarikoodi. Tämä on digitaalisuuden tekninen artikulaatio.

Lisää digitaalisuuden krooh pyyh -määritelmiä:

1) Sisällöt eivät ole kiinni jossain erityisessä välineessä. Kirjan tekstiä voi lukea sähköisenä, elokuvaa voi katsoa puhelimesta ja valokuvan voi laittaa blogiin.

2) Informaation voi laittaa hyvin pieneen tilaan, kuten muistitikulle.

3) Data on saatavilla käyttöön hyvin nopeasti.

4) Dataa voidaan manipuloida tavalla johon ei pystytty analogisena aikana. Esimerkiksi kuvankäsittely on tavallisen kansalaisen ulottuvilla.

Tämä kaikki on yhä digitaalisen median teknologiseen puoleen keskittymistä.

Tällainen listaus on joidenkin käsitys tiedosta. Että höpötellään mahdollisimman mielikuvituksettomia asiakohtia. A) sikaa voi harjata oikealla kädellä, B) sikaa voi harjata vasemmalla kädellä, C) sian kylkiä voi harjata, D) sian selkää voi harjata ja E) sian vatsaa voi harjata. Nyt olemme kiihkotta kertoneet tietoa (A-E).

5) Digitaalinen media on online-media. Online-media –sanapari korostaa kytköstä vastaanottajan välineeseen, toiseen tietokoneeseen tai älypuhelimeen. On mahdollisuus etäältä kytkeytyä toisiin, yhteen tai useampaan käyttäjään samaan aikaan.

Tuossakaan ehkei sanota mitään. Myös perinteisellä puhelimella pystyttiin olemaan saman tien yhteydessä toisiin.

Tietoa ei synny teknisten mahdollisuuksien onnellisella luettelulla. Tietoa alkaa syntyä, kun kerrotaan mitä uutta on tapahtunut. Tietoa syntyy, kun analyyttisesti selitetään laajempia seurauksia.

Olen tekemässä lähetystä elitistisestä taiteesta. Tarkemmin sanoen taiteesta joka ei välttämättä elitististä ole, mutta joka jonkunlaisen (journalistisen) kansanomaisuuden näkökulmasta leimataan elitistiseksi.

Hyppäsin 5 vuotta ajassa taaksepäin.

Valtio-opin professori Ilkka Ruostetsaari julkaisi vuonna 2014 kirjan Vallan sisäpiirissä. Suomalaisen eliittirakenteen muutos. Haastattelin Ruostetsaarta silloin radioon, mutta vain 10-minuuttisen pätkän. Paljon jäi käsittelemättä.

Ruostetsaari tutki eliitin muutoksia 20 vuoden ajanjaksolla, vuodesta 1991 vuoteen 2011. Kahdeksan viime vuoden aikana asiat ovat voineet muuttua. Se täytyy siis ottaa huomioon. Toinen asia joka kannattaa pitää mielessä kun seuraavia rivejä lukee, on se että Ruostetsaari ei puhu suurista kansanjoukoista vaan pienistä ryhmistä.

R luokitteli kirjassaan eliitit kahdeksaan ryhmään jotka ovat poliittinen eliitti, hallintoeliitti, elinkeinoelämän eliitti, järjestöeliitti, joukkotiedotuseliitti, tiede-eliitti, kulttuurieliitti ja valtaeliitti.

Kulttuurieliittiin R luki kolme:

(1) Taiteen keskustoimikunta, eli nykyinen Taiteen edistämiskeskus, sen pääsihteeri ja jäsenet. Taike on opetus- ja kulttuuriministeriön alainen asiantuntijavirasto joka edistää taidetta ja taiteilijoiden toimeentuloa. Jakaa vuosittain noin 34 miljoonaa euroa apurahoja ja avustuksia. Voitte googlata ketkä siellä ovat.

(2) Kulttuurieliittiin kuuluu Ruostetsaaren mukaan eri taiteenlajeja edustavia vaikuttajapersoonia, joille on myönnetty palkintoja ja julkisia tunnustuksia.

(3) Taiteilijaprofessorit ja taiteen akateemikot. Nuokin voi googlata. Akateemikkoja on kymmenisen, taiteilijaprofessoreja ei enää ole, mutta 5-vuotisen taiteilijaprofessoriapurahan on saanut Taikesta (katso kohta 1) viideksi vuodeksi 24 tyyppiä.

Missä siis lymyää kulttuurin eliitti? Koen, että tuo ekan ryhmän porukka on hallinnollista ja taloudellista eliittiä, joka vain sattuu toimimaan kulttuurin piirissä. Kolmannen ryhmän porukka on se sisältöjä tekevä jengi, joka valikoituu saamaan ekalta ryhmältä rahaa. Ja keskimmäiseen ryhmään jos listaa esim. viime vuosien kirjallisuuden finlandiapalkittuja, he ovat eliittiä. Palkinnot ovat usein rahaa.

Summaten: kulttuurin piirissä Ruostetsaaren mukaan eliittiä ovat rahan antajat ja rahan saajat.

Kun puhutaan eliitistä, elitistisyydestä kulttuurin alueella, niin äkkiseltään mieleen tulee Paavo Haavikko -tyyppinen älykkö joka asettaa itse tasonsa ja jonka elitistisyys on mahdollisessa hänen ilmaisunsa vaikeatajuisuudessa. ”Tekee hermeettistä taidettaan pienelle ryhmälle. On elitistinen. Hyi.”

Mutta näin ei siis ole Ruostetsaaren kuviossa, joka on kiinnostava sekin. R:n mukaan kulttuurieliitin vaikuttamisen muoto on ”symbolinen valta” ja kulttuurieliitti ”vaikuttaa yhteiskunnan henkiseen ilmastoon”.

Yksi aspekti on kaupunkilaisuus. Ruostetsaaren tutkimuksen mukaan puolet kulttuurieliitistä on lähtöisin suurista kaupungeista, mikä on suurempi osuus kuin muissa eliittiryhmissä, (muut 7 siis ovat: poliittinen eliitti, hallintoeliitti, elinkeinoelämän eliitti, järjestöeliitti, joukkotiedotuseliitti, tiede-eliitti ja valtaeliitti).

Toinen aspekti on tulotaso. Kaikista eliittiryhmistä selvästi pienituloisin on kulttuurieliitti (3/5 ansaitsee alle 50 tonnia vuodessa). Myös tulokehitys tässä eliittiryhmässä on huonoin.

Poliittinen puoli. Kun huomioidaan kaikki eliittiryhmät, puolueista kokoomuksella on suurin edustus kaikissa paitsi poliittisen ja kulttuurisen eliitin ryhmissä. Vahvin kokoomuksen edustus on elinkeinoelämän eliitissä. Eniten kokoomuksen edustus on kasvanut joukkotiedotuseliitissä, jossa se on noussut 90-luvun alun 21 prosentista 2011-vuoden 50 prosenttiin. Vuonna 2011 kulttuurieliitin suurin puolue oli Vihreä liitto. Toiseksi suurimman puolueen aseman jakavat kokoomus ja SDP. Ruostetsaari sanoo, että 90-luvulta lähtien kokoomuksen kannatus on ollut kulttuurieliitissä nousussa, kun SDP:n edustus on pysynyt samana. Ehkä huomionarvoista on vielä tämä: ”Suomen Keskustalla, Kristillisdemokraateilla ja Perussuomalaisilla ei ole lainkaan kannatusta kulttuurieliitissä.”

Ilkka Ruostetsaari pohti myös valtaeliitin sosiaalista kerrostumaa, sitä millaisesta luokasta eliittiin tullaan, missä ammatissa vanhemmat ovat työskennelleet. Esimerkiksi elinkeinoelämän eliitissä on kasvanut maanviljelijöiden lasten osuus vuosina 1991-2011. Kulttuurieliitin kohdalla on kasvanut alempien toimihenkilöiden, yrittäjien ja työntekijöiden lasten osuudet (mikä entuudestaan heikentää varakkaiden kulttuurisukujen merkitystä Suomessa?). Ruostetsaari myös sanoo semmoisen kiinnostavan jutun, että 90-luvulta 2010-luvulle on viljelijäkotien lapsille kulttuurieliitti ollut suljetuin eliittiryhmä – tai vaihtoehtoisen tulkinnan mukaan vähiten puoleensavetävä, sosiaalisen nousun kanava.

Keskustan ja viljelijätaustaisten poissaolo kulttuurieliitistä voi olla jonkinlainen metka ansio, mutta heillä on sitten paikkansa muissa eliittiryhmissä.

Paljon puhuttu kodin kannustavuus. Toisista eliittiryhmistä kulttuurieliitti erottuu selvimmin siinä, että lapsuus ja nuoruus ovat vaikuttaneet eliittiasemaan pääsemiseen. Muita eliittiryhmiä yleisemmin kulttuurieliittiin kuuluvat korostavat kannustuksen ja tukemisen, avarakatseisuuden, uran perimisen ja suhteiden sekä yleissivistyksen merkitystä.

Vielä lisää poliittisesta puolesta. Muista eliittiryhmistä kulttuurieliitti eroaa siinä suhteessa, että siihen kuuluvista vain 3-4 prosenttia on vuosina 1991-2011 maininnut poliittisen toiminnan uransa kannalta tärkeänä tapahtumana. Eimerkiksi elinkeinoelämässä ja joukkotiedotuksen piirissä politiikka merkitsee, mutta tismalleen kulttuurieliitin piirissä koetaan poliittinen toiminta eliittiin pääsemisen kannalta epäolennaisena.

Aika yllättävä mielestäni oli sekin Ruostetsaaren kommentti, että yksikään kulttuurieliittiin kuuluva ei enää 2011 mainitse uramenestyksen tekijänä yhteiskunnallista näkemystään ja toimintaansa. Parempi olla hiljaa yhteiskunnallisista kysymyksistä, jos mielii eliittiin?

Kaikista kahdeksasta eliittiryhmästä juuri kulttuurieliitissä arvostetaan eniten asiantuntijuuta. Kulttuurieliittiin kuuluvista 76 % pitää tärkeänä sitä että asiantuntijat vastaavat poliittisesta päätöksenteosta. Vähäisintä asiantuntijuuden kannatus on poliittisessa eliitissä, jossa sitä kannattaa 37 %.

Aseman keskittyminen samoille henkilöille on vähäisintä joukkotiedotuksen ja kulttuurin eliiteissä. Myös eliittiaseman säilyttäminen on vaikeinta näissä kahdessa ryhmässä. Aseman kasautuminen on yleisintä elinkeinoelämän eliitissä ja toiseksi yleisintä poliittisessa eliitissä. Jonkinlaisen markkinataloudellisen hyveen kriteerein – semmoseen nykyään vedotaan – on kai hienoa, kun kilpailutilanne pysyy eikä aseman vakiinnuttaminen ole helppoa. Bravo, kulttuuri!

En käytä näitä Ruostetsaaren juttuja lähetyksessä, koska siinä puhumme pikemminkin teoksista ja sisällöistä, vähemmän henkilöistä. Mutta ihan kiinnostavia juttuja silti, ekje?

Aivot siellä, aivot täällä. Aivot, aivot, aivot.

Juttelin joku aika sitten viestinnän professorin kanssa. Hän murahti, että nykyään kaikissa muka tieteellisissä keskusteluissa viitataan aivoihin tai aivotutkimuksiin. Oli helpottavaa huomata, että kaikki eivät ole joutuneet trendisanan pauloihin.

Baudrillrd 1986: ”Ruumillisuuden kulttia heijastaa myös pakkomielteenomainen tarve olla kytkettynä omiin aivoihinsa. Näyttöpäätteidensä kuvaruutujen äärellä ihmiset pohtivat vain omien aivojensa toimintaa. Nykyään enää yritetä tulkita sisälmyksiä tai silmien liikettä vaan suoraan aivoja. Aivojen miljardit kytkennät haluttaisiin saada näkyviin, niiden toimintaan tahdottaisiin osallistua ikään kuin videopeliin. Kaikki tämä aivoihin ja elektroniikkaan liittyvä snobbailu on mitä suurinta teeskentelyä — se ei suinkaan ole merkki korkeammasta ihmislajia koskevasta tietämyksestä vaan pelkästä yksinkertaistetusta antropologiasta, jossa rajoitutaan selkäytimen päätepisteessä sijaitsevan kasvannaisen tarkasteluun.”

”Mutta älkäämme huolestuko, edellä selostetut ongelmat eivät ole lainkaan niin tieteellisellä ja operationaalisella tasolla kuin yleensä luullaan. Meitä kiehtoo ainoastaan aivojen ja niiden toiminnan spektaakkeli. Haluaisimme nähdä omien ajatuksiemme kehkeytyvän silmiemme edessä, mikä jo itsessään on taikauskoa.” (Arppen suomennokset.)

Yksinkertaistettua antropologiaa, spektaakkelia, taikauskoa.

Selkäytimen päätepisteessä sijaitseva kasvannainen.

Jaksaa aina huvittaa, kun henkilö joka vetoaa niin sanottuun rationaaliseen empiiriseen tieteeseen, muuttuu it-teknologian kohdalla erittäin sujuvasti idealistiksi. (Pitäisi marssittaa takaisin Tieteenfilosofian alkeet -kurssille.) Mitä tarkoitan? Idealisti nähdäkseni pohtii tietokoneen ihanteellista käyttötarkoitusta, suhteuttaa digitaalisuuden a -> b –tyyppiseen ideaaliviestintään (vaikkakin problmatisoiden), pohtii miten käyttäjä tuottaa maailmalle sisältöä (produser) ja tutkii kuinka käyttäjän mieli ”liikkuu” vapaasti verkossa.

Mitä Baudrillard sanoisi digitaalisesta ajastamme, osa 3

Baudrillard ei ole idealisti vaan materialisti: hän sanoo, että tietokoneen käyttäjä istuu fyysisesti paikallaan, tai jos hän liikkuu, kuten mobiilien aikana on mahdollista, käyttäjä on kuitenkin kiinni, sillä hän on kiinni laitteessa:

”Tietokone on loistava eksoteerisen magian väline: itse asiassa mikä tahansa vuorovaikutus palautuu aina loputtomaksi vuoropuheluksi koneen kanssa. Tarkkailkaapa lasta, joka istuu tietokoneensa ääressä koulussa – luuletteko, että hänestä on tehty interaktiivinen ja avoin suhteessa maailmaan? On korkeintaan onnistuttu luomaan suljettu virtapiiri lapsi-kone.” (1986, Tiina Arppen suomennos 1991)

Olemme kukin osa suljettua virtapiiriä: ihminen-läppäri, ihminen-älypuhelin, ihminen-tabletti jne. Tämä on silminnähtävää. Tätä tapahtuu. Tätä on materiaalinen todellisuus. Tätä uutta kytkentää tulisi tarkastella eikä mielen vaellusta internetin sisällöissä.

Tarvitaan internetin metafysiikan kritiikkiä?

”On turha tähdentää, että hoidossani olevien kuusikulmioiden parhaan teoksen nimi on Kammattu ukkosenjyrähdys; muuan toinen on nimeltään Kipsikouristus ja kolmas on Axaxaxas mlö.” – Borges novellissaan ”Baabelin kirjasto”.

Keväällä yritin tehdä Kulttuuriykköseen lähetyksen Borgesista. Kummallisten yhteensattumien vuoksi hanke kaatui.

Kun puhutaan vapaudesta, pitää kysyä kaksi kysymystä: vapaus mistä ja vapaus mihin. Muuten vapaus jää irralliseksi heitoksi.

Samoin kun analysoidaan digitaalisen median aiheuttamia muutoksia, niin kaipaan aina määritelmän mikä oli tilanne ennen digitaalista mullistusta. Muuten suuret muutoksesta puhumiset tuntuvat löyhältä länkytykseltä.

Tässä tarvittaisiin ihan sosiologiaa. Onko tutkijoilla jonkinlainen konsensus ihmisenä olemisen tavasta ennen digikumousta? Mitkä olivat ihmisten jotakuinkin vakiintuneet (edellisen teknologian aikaiset) kokemisen tavat ennen digitaalista mediaa? Jos niitä ei perusteellisesti ja tieteellisesti ensin selitetä, niin muutos on tyhjä sana.

Yksi ennen-nyt –vertailu voisi onnistua niiden suhteen, jotka kirjoittavat ammatikseen. Kirjoituskoneesta siirryttiin tietokoneeseen.

Ehdin itse elää joitakin vuosia kirjoituskoneen aikana. Sitä ennen tietysti kirjoitin käsin. Kirjoituskoneen aikana piti ensin ajatella, sitten vasta naputella. (Tämä ei ole näin yksinkertaista, mutta vedän tässä mutkat suoriksi.) Syynä oli kitka, vaivannäkö: jos kirjoitti ajattelematonta, huonoa tekstiä, oli työlästä käyttää korjauslakkaa tai sotkea kirjoittamansa lyömällä X-kirjaimilla päälle.

Toinen kirjoituskoneiden vaikutus oli se, että hyväksyin tekstini keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden helpommin kuin nykyään. Kirjoituskoneen kirjasimet olivat läiskäisseet mustenauhasta aakkosia jotka olivat jääneet paperille. Siinä se nyt on. Sen sijaan tietokoneen kitkattomat tekstinkäsittelyohjelmat mahdollistavat tekstin loputtoman hiomisen, kappaleiden siirtelyn, epäkelpojen osien säästämisen mahdollisesti käyttökelpoisina jne. – seurauksena on illuusio täydellisestä kirjoituksesta.

Mitä Baudrillard sanoisi digitaalisesta ajastamme, osa 2

Baurdillard kirjoittaa:

”Ajatelkaa tietokoneensa kimpussa kamppailevaa yliopiston opettajaa, joka lakkaamatta korjailee, muokkaa ja parantelee muuttaen kirjallisen harjoituksensa eräänlaiseksi päättymättättömäksi psykoanalyysiksi ja joka tallentaa kaiken muistiin päästäkseen loputtoman feed-backin avulla pakoon viimeistä tulosta, lykätäkseen kuoleman eräpäivää ja kohtalokasta tilinteon hetkeä suhteessa kirjoittamiseen.” (1986, Tiina Arppen suomennos 1991)

Kun tuossa tein Kulttuuriykköseen amerikkalainen nykyfilosofia-keskustelua kaivoin huvikseni kirjahyllystä esiin Baudrillardin opuksen Amerikka, josta intoilin 90-luvun alussa (alkuteos 1986, Tiina Arppen suomentamana 1991). Aion tässä blogissani tsekkailla uudestaan mitä kirjasta saa irti.

Baudrillardin mukaan amerikkalainen kulttuuri on kehittänyt kattilat, joissa vesi ei kosketa pohjaa. Kattilat on valmistettu niin tasalaatuisesta, kuivasta ja synteettisestä aineesta, ettei yksikään vesipisara tartu niihin kiinni.

Mitä Baudrillard sanoisi digitaalisesta ajastamme, osa 1

En tiedä, puhuiko Baudrillard kirjaa kirjoittaessaan vuonna 1986 teflon-kattiloiden synnystä, mutta se ei ole olennaista. Vaan vertaus. Sama kulttuuri, B kirjoittaa, on nimittäin kehittänyt sen, että toisiinsa kietoutuneet ruumiit eivät kosketa toisiaan. Ja tämähän on nykyisen nettipornon vakiokamaa, kaikenlaisen etäläsnäolon, etäoppimisen ja nettilohduttelun tuotetta. Ei tarvitse koskea. Naputtelee. Katsoo päätettä. On vuorovaikutuksessa.

Baudrillard kirjoittaa: ”Myöskään tuntemisen (feeling) ja terapeuttisen rakkauden prosessissa toisiinsa kietoutuneet ruumiit eivät hetkeäkään kosketa toisiaan. Tätä kutsutaan interface-yhteydeksi ja vuorovaikutukseksi. Se on korvannut välittömän kontaktin ja toiminnan ja sitä nimitetään kommunikaatioksi.”

Kattilan pohja kommunikoi lämpönsä vedelle koskettamatta sitä, eräänlaisen etäisyyden päästä tapahtuvan kiehauttamisprosessin kautta samalla tavoin kuin keho kommunikoi toiselle eritteensä ja eroottiset voimavaransa viettelemättä tai häritsemättä milloinkaan toista.

Juuri tästä nähdäkseni on kyse digitaalisessa avaruudessa. Ei lopulta häiritä toista, ei vietellä toista. Clean and simple. Saa olla rauhassa. Juhuu!

Baudrillardille käsitteet tässä olivat tärkeitä. Kommunikaatio ei ollut B:n terminologiassa yleiskäsite kaikelle viestinnälle ja vuorovaikutukselle, vaan se luonnehti — kriittisesti tai ironisesti (B ei koskaan moralisoinut, pikemminkin lietsoi, hänellä oli ylikehittynyt huumorintaju) — nimenomaan uutta rivoa järjestelmää, teknistä ja informaation järjestelmää jossa oli oma vimmansa ja joka oli vallannut kaiken erotiikasta ja keittiövälineisiin.

”On onnistuttu erottamaan vesi kattilasta ja saatu välittämään lämpönsä ikään kuin viestinä vedelle. Vastaavasti keho on saatu välittämään halunsa toiselle tietynlaisena viestinä, eritteenä, joka on tulkittava.”

Mutta se oli sitä postmodernia höpötystä. Niitä ranskalaisia. Palataanpa Habermasiin.

Nykyään minulta kysytään journalismista ja digitaalisuusjuttuja. Siksi oli ihan hauskaa, kun kesällä pitkästä aikaa kysyttiin filosofiasta. Tytär ennen nukahtamistaan: ”Mitä filosofia oikein on? Mitä Nietzschen filosofia käsittelee?”

Jää varmaan ikuiseksi haaveeksi, mutta olisi kiva kirjoittaa lapsia kiinnostava kirja filosofiasta. Lapset reagoivat filosofisiin juttuihin: ”Nääh, tylsää.” Jospa onnistuisi kirjoittamaan filosofiasta niin, että lapsi sanoisi: ”Kerro lisää.” Kyllähän esimerkiksi jotain sokraattista, epikurolaista tai stoalaista on omalla tavallaan jo lapsissa. Kun vain poimisi ne oikeat elementit.

En käsittelisi ideaoppia Platonilta. Muutenkaan ei pitäisi hirttäytyä filosofien oletettuihin ”pääteemoihin”. Silloin kirjan tekeminen olisi pakkopullan sokerointia.

Joskus selailen lapsille tai nuorille kirjoitettuja filosofisia opuksia, ”aloittelijalle”, ”helposti lähestyttäviä”, joista luulen heti, että lapseni sanoivat: ”nääh, tylsää”. En ymmärrä niiden kirjojen kirjoittajia, en ymmärrä niiden kustantajia. Voi olla, etten ymmärrä lapsiakaan, mutta pelkään, että niillä eväin ei kohtaamista tapahtuisi.

Kirjoitan taas tarkkailusta.

Tarkkailu digitaalisen median aikana, osa 3

Thomas Allmerin mukaan pitäisi muistaa, että yritykset ja valtion instituutiot ovat vahvimmat toimijat, koska niillä on eniten muskeleita tarkkailuun.

Alun perin valtio keräsi arkistoihin syntymät, avioliitot, kuolemat, avioerot ja niin edelleen. Nykyään valtio tarkkailee taatakseen kansalaisten turvallisuuden esimerkiksi terroristeja vastaan. Vähitellen tarkkailun tarkoitus on muuttunut taloudelliseksi. Tarkkaillaan tietynlaisten ihmisten käytöstä, jotta voidaan tuottaa juuri heidän ostettavakseen tietynlaisia hyödykkeitä, jotta puolestaan saataisiin voittoa ja taattaisiin yritykselle lisäarvon syntyminen. Yritykset selvittävät tiettyjen kuluttajien käytökset, preferenssit, toimintatavat, intresssit ja valinnat voidakseen identifioida, luokitella ja määrittää ryhmät joihin suunnataan kohdennettua mainontaa. Tämä on se mainontapuoli, joka optimoidaan algoritmeilla.

Toinen puoli on työntekijän tarkkailu, jota edellisessä kirjoituksessa käsittelin. Vanha talouskaava menee niin, että yritykset voivat luoda enemmän lisäarvoa joko pidentämällä työpäivää tai tehostamalla tuota työpäivää (tehostamalla tuottavuutta). Jälkimmäisen keinon takia on suuri syy tarkkailla työntekijöitä. Toimivatko he tehokkaasti tai jopa tehokkaammin, kun eivät käytä digitaalista järjestelmää asioihin jotka eivät liity työhön?

Väite on siis tämä: tarkkailulla tähdätään parhaaseen työvoimaan, joka tuottaa eniten lisäarvoa. En ole varma, pitäisikö tuohon uskoa, mutta hypoteesina ookoo.

Seuraava Allmerin juttu oli ihan kiinnostava. Allmer kertoo, että ennen kuin joku palkataan töihin, työnhakijat tarkastetaan siltä kannalta että ovatko he vastuullisia ja ahkeria. On firmoja, jotka tekevät tätä tarkastusta: Kroll ja Carratu International. Kroll tarjoaa yrityksille uudesta työnhakijasta taustan seulomista. Homma muistuttaa melkein salapoliisityötä. Kroll käy läpi työnhakijan osoitehistorian, koulutuksen, edelliset työpaikat, medianäkyvyyden, luottotiedot, vararikot, rikosrekisterin, autoiluhistorian, panttaukset ja muita asioita. Kroll mainostaa palveluaan niin, että he antavat ”enemmän kuin julkista tietoa” ja antavat ”yrityksellenne todellisen tunteen kenen kanssa olette tekemässä bisnestä”.

Tehdäänköhän Suomessa tällaista? Ja jos, niin kuinka perusteellisesti? Missä työntekijän palkkaluokassa moiseen syynäämiseen on aihetta?

Tsekkailin Krollin ja Carratu Internationalin verkkosivuja. Siellä avainsanoja ovat risk ja security. Heille riskejä eivät ole abstraktit tekniset järjestelmät, heille turvallisuusuhka ei ole ”villi internet” siellä jossakin, eivätkä demokratiaa rapauttavat trollit, vaan — vaikka nuo firmat kuinka yrittävät etäännyttää tätä — riski olemme me tavalliset työtä tekevät ihmiset, me jotka olemme lihaa ja verta.

Allmer mainitsee kirjoituksessaan myös unohtumisen mahdottomuuden internet-aikana.

Tämä on jo vanha havainto, mutta sen yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja psyykkisiä vaikutuksia pitäisi tutkia perusteellisemmin.

Eli. Kun järjestelmä kerää ihmisistä dataa, syntyy tilanne, jossa sosiaalinen unohtuminen tulee mahdottomaksi. Datan säilyminen estää yksilöltä toisen mahdollisuuden, uuden elämän, koska tiedot yksilön menneistä rikkomuksista on varastoitu. Datan säilyessä siirrytään vähitellen yhteiskuntaan, jossa sosiaalista anteeksiantoa on vähän. On niukasti mahdollisuuksia jättää menneet taakseen ja aloittaa puhtaammalta pöydältä.

Aistin heti, että Allmerin mainitsema unohtumisen mahdottomuus on ihanan itsesäälinen huomio tietynlaisille ihmisille: konkursseja tehneille yrittäjille, sosiaalisille riskinottajille eli niin sanotuille äkkiväärille ihmisille, ja muille nopeasuolisille. Moraalisesti olen sitä mieltä, että yrittämisessä ja vuorovaikutuksessa pitää kunnolla harkita tekojensa seurauksia. Pitää miettiä miten kantaa vastuun, jos homma kaatuu. Niin toimitaan kaikilla elämän osa-alueilla. Ei voi vaan läiskiä ympäriinsä ja sitten kätevästi vaatia itselleen kristillistä armoa.

Toisaalta myönnän ehdottomasti, että muillekin kuin näille ”rohkeille yrittäjille” sattuu mokia, ja internetin ”ikuinen” varasto on kohtuuton. Pitäisi voida unohtua.