Thomas Allmer on kirjoittanut artikkelin “Critical Surveillance in the Information Society”, joka käsittelee tarkkailua nyky-yhteiskunnassa.

Tarkkailu digitaalisen median aikana, osa 2

Nyky-yhteiskuntaa tarkastellaan suhteessa informaatioon ja globalisaatioon, joskus myös suhteessa uusliberalismiin. Miksi pitäisi arvioida nyky-yhteiskunnan tarkkailua? Allmer kertoo esimerkin vuonna 2008 tehdystä yhdysvaltalaisselvityksestä, joka kohdistui noin 300:een yritykseen. Sen mukaan elektronisen monitoroinnin ja tarkkailun avulla yli neljäsosa työnantajista oli erottanut työntekijöitä sähköpostin väärinkäytön vuoksi. Melkein kolmasosa antoi potkut internetin väärinkäyttämisen vuoksi. Yli 40% yrityksistä monitoroi sähköpostia, 66 % internet-yhteyksiä.

Näin siis aikoinaan, vuonna 2008. Mitenhän nykyään?

Isoveli valvoo- ja valtio valvoo -oletukset eivät vakuuta. Ne ovat (olleet) totta totalitaarisissa maissa. Mutta jos Suomen kaltaisissa suht liberaaleissa länsimaisissa demokratioissa joku uskoo moisiin salaliittoteorioihin, mietin saman tien kyseisen ihmisen psyykettä ja tarvetta kyseisille saduille. Tällaisen piskuisen havainnon olen tehnyt: mitä neutraalimpi persoona eli mitä vähemmän kontroversiaali henkilö, sitä suurempi vimma hänellä on pitää puhelinnumeronsa salaisena. Ihminen ”tuottaa” toisten ihmisten mielenkiinnon häntä itseään kohtaan silloin kun hän ei luontaisella aktiviteetillaan herätä toisten kiinnostusta.

Kommentoin lyhyesti Allmeria. Työnantaja valvoo -oletus on siinä mielessä uskottavampi, että siinä on kyse rahasta. Tarkkailu ei työnantajalla ole itsetarkoitus, vaan väline työntekijöiden tehojen maksimoimiseksi ja voiton tekemiseksi yritykselle. Varsinaisesta työnteosta ”väärille internet-seikkailuille” harhautunut työntekijä on firmalle rahanhaaskausta palkanmaksun muodossa. Tarkkailuun voi olla pragmaattiset syyt.

En sano, että tarkkailu on oikein. Uumoilen vain motiiveja. Samoin netin algoritmeissa ei ole kyse algoritmien suunnittelijoiden uteliaasta tirkistelynhalusta vaan rahasta: kohdemarkkinointi skannaa oikeat ihmiset, jotka kulutustuotteita voisivat ostaa.

Muistonekku. Vuosia sitten työskentelin eräässä mediatalossa. Kirjoittelin sähköpostilla höpömeilejä kollegalle, joka istui samassa toimituksessa. Jossain vaiheessa pomomme tuli sanomaan minulle, että hän pystyy lukemaan toimituksen kaikkia sähköposteja. Olin ihan gulps. Tietääkö hän? Mitä kaikkea oikein olen kirjoitellut?! Sanoiko hän sanansa minulle sattumalta juuri nyt? No, ei tullut potkuja. Työni jälkeen oltiin tyytyväisiä. Jatkosopimus allekirjoitettiin. Enkä ole toimintaani muuttanut muissakaan töissä. Höpöttely on kuitenkin sosiaalista purkkaa, joka joskus tuottaa työhön ideoita ja pitää työviihtyvyyttä yllä. Pääasia, että hommat tulee tehtyä.

Mutta mörssäillään tätä hiukan. Oikeasti: jos jollakulla ei tosiaan töissä ole muuta tekemistä kuin tirkistellä toisten juttuja, niin kuka lopulta on laiska? Ja kuinka optimoidun taloudellisesti koko yritys on organisoitu, jos hyväpalkkainen esimies käyttää peliaikansa moiseen? Usein mietitään tarkkailtavaa – uhri, uhri, uhri! — mutta aina pitäisi miettiä myös tarkkailijan rooli: mihin sillä puolella on resursseja, ja edes mielenkiintoa.

Sitä paitsi jos joku lukee sähköpostisi, niin mitä väliä. Miksi piitata siitä? Tiedän, että tällä näkemykselläni en tavoita monia kuulevia korvia, mutta sanon silti: yksityisyys (no, sekin pitäisi määritellä) ei ole ihmisessä arvokkainta. Jos yksityisyyden menettäessään ihminen menettää muka kaiken, niin silloin ihmisessä ei kovin paljoa ollutkaan. Ja hei huomioikaa tämäkin: ikään kuin tungettelevaa tarkkailija ei voisi ajatella hahmona, joka häpäisee itsensä. Kiiluvasilmäinen voyeristi…

Joka tapauksessa mielenkiintoisinta mielestäni tarkkailu on sellaisena toimintana, jossa ei ole keskusta, ei hierarkiaa eikä valtaryhmittymää tai -instituutiota. Uusi sosiotekninen systeemi tuottaa neutraalia ja tahatonta kontrollia käyttäjien kesken. Lateraalista tarkkailua: tarkkailemme vieressä olevia, toinen toisiamme, mieltämättä itsekään sitä tarkkailuksi. Se on sosiaalista säätelyä, jota on aina ollut, mutta digitaalisen järjestelmän avulla intensiteetti on toinen.

Kirjassaan Understanding New Media Eugenia Siapera luettelee tarkkailun muotoja digitaalisen median yhteiskunnassa.

Tarkkailu digitaalisen median aikana, osa 1

Panoptikon = yksi katselee monia. CCTV, eli Kiinan valtion televisio.

En ihan tuota ymmärtänyt, koska miten jotakin ”ulos tuova” ja jotakin ”esittävä” – eli tv – voi tarkkailla? Sen sijaan ymmärrän Big Brother –tyyppiset tosi-tv:t.

Synoptikon = moni katselee yhtä. Panoptikon toisin päin. Tähän sisältyy julkkisten seuraaminen, massamediakulttuuri. Mimeettinen halu.

Lateraalinen tarkkailu = sivulla olevan tarkkaileminen. Mielenkiintoisin.Katsomme jatkuvasti toisiamme, toistemme intressejä. Esimerkiksi twitterissä seuraaminen. Miten luonteet muuttuvat, kun tämä on arkinen tottumus.

Pidän tarkkailu-tematiikkaa hiukan latteana. Se flirttailee yksilönvapauden ja -oikeuden kanssa, jotka ovat minäminäminä-jengin suosikkikamaa. Joillekin moraalista karkkia, mutta ei analyyttisesti merkittävää. Suuryhtiöt, isoveli, valtio…

Kun syksyllä 2018 opiskelin digitaalista mediaa, niin tarkkailu-tematiikkaa löytyi kirjoista ja artikkeleista paljon. Johtunee yleisemmin siitä, että valtaa pidetään tutkimuskohteena vakavana, Totena, Todellisuutena, aina uuvuttavaan tärkeilyyn asti.

Lukemissani jutuissa kuitenkin aloitettiin Foucault’n kuvaamilla itsetarkkailun minäteknologioilla. Artikkeleissa Foucault tosin jäi vain viittaukseksi.

Tuuliajolla tappion maisemissa. Anyway, kirjoitan vielä tämän blogin jälkeen pari lisäblogia tarkkailusta digitaalisessa mediassa. Voi niissä jotain olla.

Kun joku sanoo olevansa kultaisen keskitien ihminen, se kuulostaa keski-ikäiseltä ja laimealta. Mutta Aristotelesta lukiessa keskiväliin tulee ihan uusi mieli.

Aristoteles: Joka liioittelee ystävällisyydessä, on myötäilijä ja imartelija, lipevä. Joka epämiellyttävästi vastustaa asioissa, on riidanhaastaja ja äreä. Hyvä ystävä kuuluu keskiväliin ja on miellyttävä oikealla tavalla.

Ystävyydestä, osa 6

Ystävyys ei ole vain välttämätöntä, vaan se on myös jaloa.

Jotkut pitävät ystäviä hyödyllisyyden vuoksi, koska siitä koituu heille itselleen jotain hyvää. Jotkut pitävät ystäviä, koska he saavat siitä nautintoa. Aristoteleen mukaan tällaiset suhteet särkyvät helposti, koska osapuolet eivät säily loputtomiin samanlaisina nautinnollisina ja hyödyllisinä. Siksi ystävää pitäisi rakastaa sellaisena kuin hän on. Se on jaloa. Se on hyvien ystävyyttä. ”Varsinaisesti ystävyyttä on hyvien välinen ystävyys”, sanoo A.

Aristoteles puhuu ’oikein tekemisestä’ ja ’hyvistä’. Ne ovat nykyajalle vieraita epiteettejä, mutta uskokaa pois, Arskan asiayhteyksissä niissä on ihan tolkku.

Toistetaan tämä: suuruus on mennyt, jos ystävyyteen liittyy tarkoituksellisuutta, hyötyä ja nautintoa.

Puutun nyt kirjoittajana tähän väliin ja sanon, että älkää peljästykö. Ei teidän tarvitse olla suuria, ei kaikkien tarvitse olla suuria. Jotkut voivat vain havitella nautintoa, hyötyä lähimmäisistään, ja säestää tekemäänsä sanoilla ”ihminen on sellainen”. En usko, että ihminen sellainen (hyötyä ja nautintoa havitteleva), mutta suvaitsen toisten uskon ja sanon teille, että saa myös alhainen olla. Sekin käy. Se ei ole jaloa, se ei ole oikein tekemistä eikä siihen liity suuruutta. Mutta ei se haittaa. Toisaalta ei sekään haittaa, jos joku muu satsaa jalouteen ja Aristoteleen kuvaamaan ystävyyteen. Ei siinäkään ole mitään pahaa. Ei siitä pidä hätääntyä. Senkin voi suvaita.

Alhaista nautintoa ja hyvien ystävyyttä. Molempia voi olla. Molempia saa olla.

Jalouttakin saa olla. Älkää ahdistuko jaloudesta. Kirjoitan vielä pikkasen jaloudesta.

Jaloa on se, kun ei ajattele itseä, ei ajattele mitä jostakin hyvästä teosta seuraa itselle. Jaloa on rohkeus, joka ei ole tyhmänrohkeutta. Jaloa on kohtuullisuus kaikessa. Jaloa on toimia kunniallisesti. Jaloa on se, että toimii avoimesti. Suurisieluinen on jalo. Suurisieluinen kävelee hitaasti, puhuu rauhallisesti eikä ole jännittynyt. Suurisieluinen ei kaipaa imarteluja, ei kaipaa mainetta. Aristoteleen mukaan suurisieluinen ei ole riippuvainen. Hän voi olla riippuvainen ainoastaan ystävistään.

Myös jalo on itseriittoinen, ei ihaile ketään, ei elä puutteessa, ei tarvitse muita, vaan ikään kuin lepää itsessään ja antaa itsestään muille.

Jalon vastakohta on häpeällinen. On häpeällistä ajatella pikkumaisesti. On häpeällistä hätkähtää loukkauksista, on häpeällistä teeskennellä uskottavaa.

Arkaaista etiikkaa. Jos ette tienneet mitä arkaainen etiikka on, nyt tiedätte.

Jatkan kirjoittelua digimediateorioista. Minulla on sitä kamaa vielä vaikka kuinka.

Jos kiinnostaa kunnon mediateoria, saksalaista Friedrich Kittleriä voisi koittaa lukea. Toisen käden lähteistä sain seuraavaa selville.

Kittlerin mukaan mediateknologia on ”perusta” jolla on dialektinen suhde diskursiiviseen ”päällysrakenteeseen”. (Älkää paetko vielä.) Sen jälkeen kun it-universumissa kaupallisuus pääsi vallalle, Kittlerin mielestä kuluttaja tuli näkemään ainoastaan käyttämänsä ohjelmiston rajapinnan (software, softa, tietokoneohjelma). Samalla peittyi se tosiasia, että olemme riippuvaisia ohjelmistoyrityksistä jotka yrittävät saada monopolin ohjelmisto-tuotteista. Olemme riippuvaisia yrityksistä joilla on tieto teknisistä innovaatioista joiden pohjalta puolestaan luodaan fyysinen laitteisto (hardware, rauta). Ohjelmistot (software) toimivat Kittlerin sanoin ’kryptografioina’ eli salakirjoitustekniikkoina, jolla on strategiset funktionsa: niillä ajetaan ohjelmistofirmojen taloudellisia etuja. Loppukäyttäjät on pakotettu hardwaren ja softwaren yhdistettyihin operaatioihin jopa silloin kun vaikuttaa siltä, että tämä uusi uljas teknologia tekee loppukäyttäjän elämästä helpompaa.

Toinen ilmeisesti ihan merkittävä nimi on ranskalainen Bernard Stiegler, derridalainen uuden teknologian analysoija.

Näin: teknologisista keinoista, supplementeista, riippumaton puhe ei ole mahdollista. Puhuminen, kirjoittaminen, arkistoiminen ovat aina-jo mukana silloin kun ajatus artikuloidaan. Toisin sanoen teknologiasta vapaata ja laitteetonta alkutilaa, inhimillistä tilaa, ei ole olemassakaan.

Kun hukkaan puhelimen, hukkaan puhelinnumerot, koska ne eivät enää ole muistissani. Myös muistitikun hukkuessa suuri määrä tallennettua tietoa katoaa, koska tieto oli siirretty omasta muististani tikulle. No. Sitten kysymys ihmisestä, vaikuksesta ihmiseen yhteiskunnassa. Stiegler sanoo tähän, että uudessa tietoyhteiskunnassa ihminen siinä mielessä vanhenee varhaisemmin, että hänen taitonsa hupenevat nopeammin. Muisti oli ulkoistettu teknologisesti. Vähemmällä tiedolla varustettu ihminen kelpaa enää kuluttajaksi. Ja sehän passaa firmoille.

Stieglerille kyse on muistin politiikasta. Nyt  kamppaillaan siitä kuka kontrolloi teknologisia muistitekniikoita.

Ihmiskunnan historia osoittaa, että ihmisiä on kohdeltu välineinä. Moni on halunnut olla väline johtajalle. Vielä monempi on halunnut olla hyödyllinen työntekijä, lisäarvon tuottaja herroille. Annetaan heidän sellaisia olla, jotka sitä haluavat. He eivät ole vieraantuneita. Se on heidän tapansa nauttia. Nauttikoot tavallaan.

Ne tekevät sen itse. Tehkööt.

Se ironiasta.

Ystävyys on eri juttu. Esseissään Montaigne sanoo: Ystävyydellä ei ole muuta päämäärää kuin ystävyys itse. Immanuel Kant vaati, että ihmistä tulee aina kohdella päämääränä, ei välineenä.

Ihminen on ihmiselle susi? Ei. Otetaanpa rauhallisesti: Ihminen on ihmiselle ihminen. Ei niin raflaavaa, mutta se on ystävyyden perusta. Jopa vihollinen on kumppani, kilpakumppani. Oikeastaan ystävyydessä voisi mennä vielä pidemmälle: ihminen on ihmiselle jumala. Ihminen ei tarvitse ulkopuolista abstraktia tahoa tai ylempää voimaa jolle tuhlata kaikki harras kunnioitus, koska vieressä on ystävä jolle sen kaiken voi antaa.

Ystävyydestä, osa 5

Aristoteles: ”Ystäviä ovat ne, joilla on samat viholliset kuin itsellämme ja jotka vihaavat samoja ihmisiä, joita itse vihaamme.”

Carl Schmitt: ”Kerro minulle, kuka on vihollisesi, niin kerron sinulle, kuka olet.”

Jos vihollisista voi päätellä millainen ihminen on, niin voiko ihmisen ystävistä päätellä sen millainen ihminen itse on? Tällä voidaan spekuloida. Mielestäni ihmisen ystävistä on vaikea tulkita sitä millainen ihminen itse on. Joillakin ystävilläni on yllättäviä ystäviä.

Diogenes Laertios: ”Jolla on ystäviä, ei ole yhtään ystävää.”

Siinä on aika hyvä pointti. Oman kokemukseni mukaan niissä ihmisissä on jotain ohutta ja epävarmaa, joilla on paljon ystäviä. Sellaiset ihmiset osoittautuvat usein hienoiksi, jotka ovat jonkin aikaa pidättyväisiä ja ystävystyvät hitaasti. Tämä on oma yleisvaikutelmani. Sääntöihin on poikkeuksia. Mutta säännönmukaisesti hyvä tyyppi on aluksi vaisu. Hitaus ihmissuhteissa on jonkinlaisen tasapainoisuuden merkki. Nopea tutustuminen ja monien kanssa liehittely muuttuu helpommin inhottavaksi.

Aristoteleen mielestä ihminen voi olla mieltynyt moneen ihmiseen nautinnon tai hyveen saavuttamiseksi, mutta ihminen ei voi olla monien ystävä täydellisen ystävyyden merkityksessä.

Platon sanoo Faidroksessa: Rakastavaiset himoitsevat rakastetun ruumista ennen kuin tuntevat toisen luonteen. Kun himo on mennyt ohi, he eivät voi olla varmoja, haluavatko jatkaa ystävyyttä. Jotka on ensin puolestaan olleet ystäviä, ja vasta sitten himoavat toista, heillä ystävyyttä tuskin vähentää se, mikä tuottaa nautintoa.

Kerron yhden hävettävän muiston omasta lapsuudestani.

Asia tapahtui kun olin ala-asteen viidennellä tai kuudennella. Koulussamme tilattiin luokkasormuksia. Halukkaille luvattiin kaiverruttaa sormukseen heidän kutsumanimensä. Minulla ei ollut kutsumanimeä, olin Jakke. Kiireen vilkkaa kuitenkin keksin itselleni kutsumanimen. Se oli Tseri. En enää muista, mistä nimen johdin tai keksin. Kun sormukset tulivat sieltä jostain kultasepältä koululle, sormukset meille jakoi eräs luokkakaverini Anna Luoti (nimi muutettu). Muistan vieläkin Annan pilkallisen ilmeen ja naurahduksen: ”Hahhaa, Jaken sormuksessa lukee joku Tseri!” Tajusin sillä sekunnilla, että luokkasormustekstini oli nolo. Suorastaan tyttömäinen. ”Mitä väliä”, yritin ajatella. Anna oli kasvoiltaan kaunis, mutta epävarma nauraja jota en arvostanut. Silti tiedostin kirkkaasti sen, että tässä sormusasiassa jopa Annalla oli parempi arvostelukyky kuin minulla! Tseri! Voi jeesus sitä häpeää. Teen tästä kappaleesta pitkän ja paksun, kirjoitan tähän joitakin turhia sanoja, pälä-pälä, räpä-räpä, jotta tuo nilkkimäinen 12-vuotiaan luovuusyritykseni hukkuisi tänne bittiavaruuteen. Miksi sekoilin? Yritin ilmeisesti tuolloin luoda itselleni uutta identiteettiä. Kuvittelin eteeni murroksen ajan tai jotain muuta merkityksellistä. En tiedä. Mutta mokasin totaalisesti. Sain nenilleni. Sain opetuksen.

Mitä sitten kävi? Jäikö trauma? Ei. Tai en ainakaan ole huomannut. Sormus hukkui aika nopeasti. Koko episodi unohtui saman tien luokkakavereideni mielistä. En ollut koulukiusattu. Ei se niin vakavaa ole. — Mutta muistan tapauksen yhä! Ja itseäni hävettää vieläkin. Miettikää nyt: Tseri. Huippumautonta. Voiko kukaan laittaa viittä kirjainta typerämpään järjestykseen. Tseri. Mitä oikein kuvittelin? Miksi en ajatellut ollenkaan? Kamalaa, kamalaa.

Se siitä. Sitten hiukan metakelaa.

”Hän kirjoittaa rohkeasti, kun asettaa itsensä täysin avoimesti esille.” En ole ikinä oikein ymmärtänyt, kun autobiografioita kehutaan tuohon tyyliin. Miksi joku ei uskaltaisi kertoa omasta menneisyydestään? Autobiografia voi olla hyvää. Knausgård on paikoin hienoa. Mutta itsensä paljastaminen ei sinänsä ole mitään.

Minäkin pistin Tserillä peliin tuota kuuluisaa avoimuutta. Kerroin mokan suoraan lapsenmielestäni. Se on nyt kerrottu. Puhuin täyttä totta. Tarina tuli suoraan sydämestäni. Kumartakaa ja ihailkaa?

Aristoteles ajattelee, että menestyminen on turhaa, ellei ole tilaisuutta hyviin tekoihin jotka kohdistuvat ystäviin. Ciceron mukaan jopa omistaminen on turhaa, se ei ole miellyttävää, jos ei ole ystävää jolle sitä voi jakaa.

Ystävyydestä, osa 4

Anna ystäville, koska heiltä itse puolestasi saat. Ja mitäkö saamme ystäviltä? Saamme heiltä ilmakehän, mielenlaadun.

Emerson sanoo jotenkin niin, että joukko ystäviäsi antaa sinulle ilmakehän, joka sinun pitäisi viedä sinne missä tapaat uusia ihmisiä. Uusia ihmisiä tavatessa säilytä ystävien antama mielenlaatu.

Seuraava kama on helppoa tuosta vain omaksuttavaa elitismiä jokaiselle, joka sen tahtoo ottaa. Näitä me 90-luvulla Teoriatehtaassa kelailimme.

Ystävää tulee kohdella, kuten ketä tahansa sellaista jota arvostaa. Tässä tullaan ihan käytöstapoihin. Ei saisi olla väistelevä. Pitäisi katsoa suoraan eteen ja vakuuttaa toiselle, että hänet on kohdattu. Tulisi katsoa kasvoista kasvoihin. Mutta mitä kaverilla kyläillessä helposti katsotaan: asuntoa, kirjahyllyä, tauluja, sohvakalustoa… Heikkoa. Emerson manaa oikeaan suuntaan: ”Emmekö kysy itseltämme kyltymättä: Onko talossa ihminen?”

”Minua miellyttää se, että jokainen tuoli on valtaistuin ja siinä istuu kuningas. Taipumus arvokkuuteen on parempaa kuin liiallinen tutunomaisuus.”

Ystävä ei häiritse eikä ole kiusallinen. Tungettelevuus on epäystävällistä.

Tämä liittyy jo ehkä parisuhdemeininkiin, mutta komea vieraannuttamislausahdus Emersonilta: ”Meidän pitäisi kohdata toisemme joka aamu ikään kuin tulisimme vieraista maista, viettäisimme päivän toistemme seurassa ja lähtisimme illalla kuin vieraisiin maihin.”

Ciceron mukaan ystävyys on parasta mitä on olemassa, jos viisautta ei oteta lukuun. Aristoteleen mielestä ystävyys on hyve jota viisauskaan ei korvaa. Arska kysyy: Miksi elää, jos ei ole ystäviä?

Ystävyydestä, osa 3

Ystävä on itseä tärkeämpi. Ciceron mukaan ihminen voi tehdä paljon sellaista ystävän eteen, jota ei itsensä vuoksi tekisi. Stoalainen Seneca sanoo: ”Miksi hankin itselleni ystävän? Siksi, että minulla olisi joku, jonka puolesta voisin kuolla” tai lievemmin ”jonka puolesta voisin täyttää lupaukseni”.

Aristoteles puhuu seurallisuudesta. Seurallisuudessa ystävä hallitsee keskitien. Jos joku on liian vähän seurallinen, hän on jörö. Jos on liioittelevan seurallinen, on pelle. Paras vaihtoehto on keskiväliä seuraava seuramies. Sopivasti vitsikäs on sellainen seurallinen ihminen, jonka ”mieli on liikkuva”, sanoo Aristoteles.

Joidenkin ystävyys voi syntyä vain siitä, että heitä naurattavat samat asiat. Tämä ei ole niin synkkä teoria kuin se, että ystävät vihaavat samoja asioita.

Seuraava alkaa jo olla vähän huruilua, mutta otetaan nyt sekin aiheeksi, kun Baudrillard on asiasta kirjoittanut.

Ystävyyttä vahvimmillaan on rikoskumppanuus. Pahantekijöitä tai lainrikkojia yhdistää rikoskumppanuus. Kaksi ihmistä voi yhdessä pettää muita, pettää ihmiskuntaa, tehdä moraalittomuuksia. Salainen moraalittomuus luo kiinteämmän sidoksen kuin tavallinen ystävyys.

Eikä tässä tarvitse mitään pankkiryöstöjä ja pahoinpitelyjä miettiä, eikä edes oikeita tekoja, vaan vaikka sitä että molemmat ajattelevat moraalittomasti, esim. diggaavat mustaa huumoria tai fantasioivat yhteisiä arveluttavuuksia. Rikoskumppanuus tulee siitä, kun yhdessä pilkataan samoja asioita – niitä ei siis vihata, vaan vastavuoroisesti tunnustetaan vastenmielisyyden kohteita, ja lyödään leikiksi. Ei edes kohteen läsnäollessa, koska voihan sitä pelleillä ilman että kukaan pahoittaa mieltään.

Ehken selittele enempää. Alkaa muuttua hampaattomaksi.

Supertraaginen kysymys: Arveletteko, että joku kaipaisi Teitä, jos nyt lähtisitte pitkälle matkalle, ettekä palaisi takaisin?

Mielikuvatasolla liitän tällaiset jutut eksistentialismiin. Että joutuu tilanteesen, jossa havahtuu tajuamaan jotakin elämästään. On painanut putkessa tai automaattiohjauksella miettimättä kaiken tarkoitusta. Luin joskus ohjaaja Juha Lehtolan haastattelun, jossa Lehtola sanoi havittelevansa näytelmänsä päähenkilölle tuontyyppistä elämän taitekohtaa.

Arveletteko, että joku kaipaisi Teitä, jos nyt lähtisitte pitkälle matkalle, ettekä palaisi takaisin?

Tuossa on niin paljon pelissä, että en voi olla hassuttelematta. Entä jos vastaisi: ”Kukaan ei kaipaisi. Ketään ei kiinnostaisi. Sellaisen elämän olen elänyt.”

Kursivoitu virke on poimittu Niina Junttilan kirjassa Kaiken keskellä yksin – Aikuisten yksinäisyydestä.

Junttilan kirja käsittelee myös ostrakismia. Ostrakismi tarkoittaa yksilöiden ja ryhmien sulkemista pois muiden ryhmien tai yksilöiden yhteydestä. Se tarkoittaa torjutuksi tulemista ja huomiotta jättämistä. Ostrakismilla on kirjan mukaan voimakas heikentävä vaikutus henkilön sekä senhetkiseen että tulevaan psyykkiseen terveyteen.

En osaa arvioida, onko tuo hömppää. Mutta toimikaamme varmuuden vuoksi ikään kuin seuraava olisi täyttä totta: Pitkäaikaista yksinäisyyttä kokeneille tervehdys, nyökkäys tai oven auki pitäminen voi pelastaa koko päivän, joskus jopa viikon tai kuukauden. Tekijältään se vaatii muutaman sekunnin ja palkitsee hänet aivojen dopamiinitasojen nousulla.

Marshall McLuhanin mukaan mediat ovat ihmisaistien uusia ulottuvuuksia, mutta samalla mediat ovat ihmisaistien typistyksiä. Juuri jälkimmäinen puoli oli aikoinaan kiinnostavaa McLuhanin jutuissa, kun niitä luin.

Tähän väliin pari sanaa McLuhanin statuksesta. Syksyllä 2018 opiskelin digitaalista mediaa. Helsingin yliopiston luentosarjan vetäjä sanoi, että hän ei kaipaa mitään uutta digitaalisen median suurta McLuhania. Luonnoitsija koki ilmeisesti itse olevansa jalat maassa, tiedättehän, Habermas, rationaalisuus, kommunikaatio ja siihen mausteeksi hiukan inhimillisten irrationaalisten motiivien tunnustamista…

Mutta kun McLuhanissa ei ole mitään häröä, McLuhan ei ole ”mcluhanmaista liioittelua”, jos vain jaksaa keskittyä lukemiseen. McLuhan kirjoittaa paljon silkasta konkretiasta, arkisesta havainnoinnista ja kokemisesta.

McLuhanin mukaan proteeseja käyttävät ihmiset tajuavat parhaiten miten teknologiaa lisäävä tulevaisuus tullaan kokemaan. Heidän todellinen ruumiinsa on jo typistetty.

McLuhanin ajan esimerkki välineistä oli tavallinen lankapuhelin. Se McLuhanin mukaan laajentaa ihmisääntä, mutta se samalla amputoi face-to-face -vuorovaikutuksen. Tätä amputoivaa puolta tulisi uusien medioiden kohdalla analysoida. Kun ihminen on aikansa medioiden kanssa tekemisissä, hän on mediamaailmassa kuin kala vedessä eikä huomaa enää välineiden amputoivia ja typistäviä vaikutuksia.

Ei ole vaikea tulkita, että nykyiset proteesimme ovat älypuhelimia, aktiivisuusrannekkeita, läppäreitä, tabletteja. Katsomme niitä. Emme katso enää kauas.

”Monet sähkövälineet poistavat tilaulottuvuuden, eivät laajenna sitä”, sanoo McLuhan.

Kysymyksiä: Mitä älypuhelin amputoi? Mitä se typistää? Mikä asia on korvattu älypuhelin-proteesilla? Tietysti aistikokemuksiamme leikellään, mutta uskoisin että myös sosiaalisia kokemuksia, yhteisöllisiä perinteitäkin. Tästä aukeaisi kokonainen tutkimuskenttä. Mutta jos mediakritiikissä ei myönnetä amputointeja vaan nähdään kosketusnäytössä vain lisää mahdollisuuksia, ja keskitytään ehkä sisällöllisten viestien lisääntymiseen ja niiden totuusarvoon, niin silloin muodon, median, ihmiseen kohdistuvia vaikutuksia ei analysoida ollenkaan.