Reijo on outo nimi koiralle, mutta nyt puhutaan Reijo-nimisestä koirasta. Tai oikeastaan kyse ei ole koirasta vaan kissasta. Kyse on pienestä pörheästä kissasta, joka maukuu, koska se haluaa maitoa. Kissat eivät juo maitoa niin paljon kuin vasikat, joten olkoon Reijo sittenkin vasikka. Sopiiko, että kerran vielä vaihdetaan? Reijo on vasikka, joka juo maitoa niin paljon, että sitä voisi luulla imeväiseksi. Ja imeväinenhän se onkin! Vasikat ovat imeväisiä.

(Näitä hassuttelujani, iltasatuja, osa 4.)

Olipa kerran piha-alue, tontti, joka halusi tehdä muuta kuin olla ihmisten tallottavana ja istutusmaana. Kun tontilla asuvat ihmiset olivat töissä, tontti hivuutti itsensä pois talon alta ja nousi ilmaan. Ensin se nousi metrin, sitten kaksi metriä ja pian se oli korkella taivaalla katselemassa maisemia. Taivaalla tuuli lepatti sitä kuin mattoa, joten sille tuli kylmä. Tontti inhosi palelemista yli kaiken, yli kaiken! Se palasi nopeasti takaisin sinne mistä se oli lähtenytkin. Se asettui talon alle, lämpimään, eivätkä ihmiset kotiin palatessaan huomanneet, että tontti oli ollut omilla teillään.

(Daniilharms-tyyppistä sekoilua, osa 3.)

Mikä on kaikkein vaarallisin asia? No tietysti korvalaput. Jos seisoo sillalla ja heittää korvalaput veteen, vedestä nousee valtava tursas, joka sanoo ”Möö!” Kerran pikkumies nimeltä Slotte heitti sillalta alas korvalappunsa, jolloin tursas ponnahti pinnan alta ja aloitti kamalan määkimisen. Se oli niin hirveää kuultavaa, että Slotte ei kerta kaikkiaan voinut jäädä paikalle, vaan juoksi kotiinsa keittämään teetä ja katsomaan televisiosta piirrettyjä ohjelmia.

(Daniilharms-tyyppistä satuilua, osa 2.)

Olipa kerran pieni vyötiäinen nimeltä Enna. Vyötiäiset asuvat Etelä-Amerikassa, mutta Enna asui Grönlannissa ihan vain sen takia, että Enna halusi uhmata turhanpäiväisiä maantieteellisiä ja ilmastollisia rajoituksia. Grönlannissa Enna teki päivät pääksytysten jääkuutioita, sillä koskaan ei tiedä milloin kylään tulee joku, joka haluaa kylmää mehua. Koskaan ei tiedä milloin täytyy pukea yllensä pitkät kalsarit. Koskaan ei tiedä, kuka voi kävellä vastaan nurkan takaa. Sitä paitsi Grönlannissa kaikki on niin valkoista, esimerkiksi lumi on siellä valkoisempaa kuin missään muualla.

(Daniilharms-tyyppistä satuilua, osa 1.)

Joskus, useita ja useita vuosia sitten, tv-ohjelmassa kerrottiin nuoresta miehestä, joka  väitteli ennätysnuorena. Oli 20 vuotias tai jotain. Kun nuorukainen käveli väitöstilaisuuteen, hän liu’utti sormea käytävän seinää pitkin. En muista miehen nimeä, en edes oppialaa, mutta muistan poissaolevan tyypin pörheät kiharat hiukset ja varsinkin sen, että kävellessään hän teki sormellaan aaltoilevaa viivaa seinään.

Kuka tekee niin? Millainen ihminen?

Lapset puhaltavat joskus huurua ikkunalasiin ja piirtävät siihen jotakin. Se ehkä kuitenkin on eri asia, koska yleensä piirretyt kuviot esittävät jotakin. Esimerkiksi sydämiä.

Mutta toisinaan julkisilla paikoilla näkee ihmisiä, jotka tekevät vastaavaa kuin tuo nuori väittelijä. Se voi olla kuvion raaputtamista hiekkaan kengänkärjellä. Raaputtaja ei itsekään tajua mitä hiekkaan syntyy.

Mitäs muita esimerkkejä? En nyt keksi. Joka tapauksessa tarkoitan mitä tahansa elettä, joka tuntuu ilmaisevan jonkinlaista tiedostamatonta haaveellisuutta. Ihminen on niin toimiessaan omassa maailmassaan ja kuitenkin samaan aikaan tyytyväinen tästä maailmasta, koska tässä maailmassa ei ole häiriöitä. Tähän maailmaan otetaan vain hento kontakti.

Kirjoitan nyt pikku kelailun.

Juolahti tuossa mieleen ihmiset, jotka selittelevät tällaista: ”En sovi lokerointeihin.” ”En pidä siitä, että minua lokeroidaan.” ”Taidettani ei voi lokeroida.” ”Minua ei voi lokeroida.” Jne. Jnpp.

Ööh. Epäilen, että tuollaisten fraasien lausujilla ei ole kovin syvällistä ymmärrystä itsestään. Ehkei mistään muustakaan.

Mutta koitan rauhoittua. Yritän tässä miettiä, mikä saa ihmisen pelkäämään luokittelua. Mikä ongelma on lokeroinnissa? Miksi hätääntyminen?

Joskus samaiset tyypit sanovat, että oikeastaan kaiken luokitteleminen on väärin. Väärin ei ole pelkästään heidän uniikeiksi kokemiensa persooniensa lokerointi, vaan myös muiden asioiden ja aiheiden luokittelu on väärin.

Logiikkansa: Maailmassa olevien asioiden tulee saada olla vapaina! Vapaa = hyvä. Luokitellut asiat eivät ole vapaita! Siispä luokittelu = vangitseminen = väärin.

Jatketaan.

Meneeköhän se jotenkin niin, että luokittelupelkoisten mielestä luokittelu pilaa asian? Ymmärrys, ainakin kategorisoiva ymmärtämisen tapa, pilaa asian heidän mielestään. Se pilaa kohteen, jonka luokittelupelkoinen haluaa jättää pyhäksi tai myyttiseksi. Niin: Asiaa ei saa ymmärtää. Koska jos kohde tulee ymmärretyksi, se ei enää ole hienon pyhä.

Arvokkaan asian edessä meidän on seistävä ymmärtämättöminä tolloina, tai muuten asian arvokkuus katoaa.

Onko tuollaisia ihmisiä? Tunnistatteko tuommoisen asenteen?

Puhuttelen nyt suoraan ihmistä, joka pelkää sitä, kun hänet luokitellaan. Kysyn sinulta: Tuhoudutko, jos sinut luokitellaan? Onko luokittelija tosiaan niin oikeassa sinun persoonallisuutesi suhteen, että sinulla on aihetta hätään, kun hän luokittelee sinut? Uskotko itsekin olevasi niin mieto persoona, että tyhjenet lokerointiin, eikä sinusta jää mitään sen yli? Vai: Kun sinut lokeroidaan, jäätkö tiettyyn vangiksi lokeroinnin kategoriaan ikuisesti? Et voi enää paeta luokituksesta, jonka olet saanut? Kun toinen määrittelee sinut, se on sitten siinä?

Ehkä niin. Noin heikko voi heikko itsetunto olla.

Mitä persoonasta puuttuu, jos hän ei voi ajatella luokittelusta näin: ”Mitä väliä! Mitä väliä, jos minut lokeroida. Minut saa luokitella ja asioita saa luokitella. Suotakoon ilo lokeroijille. Luokitukset kuitenkin ovat vain näkemyksiä, ne ovat karkeita tulkintoja, rajallisen näkökulman arvioita…”

”Sade kohisi tasaisella voimalla, vesipisarat naputtivat muuttumatonta ja uhkaavaa viestiään vasten kapakan sammalen peittämiä kattotiiliä…”

Luin syksyn suomennoksista romaanin Saatanatango. En osannut odottaa kirjalta mitään. En tunne kirjailijaa. Unkarilainen 1954 syntynyt László Krasznahorkai.

Loistokirja. Pitkästä aikaa jotakin uutta, jotakin hyvää.

Käsittelin romaania juontamassani Kulttuuriykkösessä.

Kirja on kirjoitettu vuonna 1984, jolloin kirjailija oli vasta 31-vuotias. Asenne, kerronta ja romaanin rakenne on niin kypsää kamaa, mitä se sitten tarkoittaakaan, että kirjailijan voisi luulla olevan pitkään elänyt ihminen. Minnamari Pitkänen, kirjan suomentaja, on hänkin nuori. Silti loihtinut 250 sivua kikkailematonta, sopivan vanhahtavaa mutta laajoissa linjoissa sävykästä suomen kieltä.

”Helpot ja nopeasti ohi lipuneet viisikymmentäkaksi elinvuotta olivat suurten kohtaloiden ja elinkaarten rinnalla loppujen lopuksi yhtä merkityksettömiä kuin tupakansavu liekehtivässä junavaunussa.”

Saatanatango on Krasznahorkain esikoisromaani. Tämmoisia jostain luin: Sen jälkeen Krasznahorkai on saanut mainetta vaativien romaanien kirjoittajana ja postmodernina. Saatanatangoa voi sanoa dystooppiseksi ja samaa voi sanoa muista romaaneistaan. Yksi kovimpia teoksiaan on 1989 ilmestynyt Az ellenállás melankóliája (Vastarinnan melankolia).

Minnamari Pitkänen pohtii sen suomentamista, joskin se vie useita vuosia.

”Viimeiseksi toivoksi jäisi enää yläpuolelta kuolemanväsyneinä syöksyvien lintujen lento.”

Sontag on verrannut Krasznahorkaita Melvilleen ja Gogoliin (molemmat omia suosikkejani). Myös W.G. Sebald on rinnastanut Krasznahorkaita Gogoliin. Krasznahorkai itse diggaa Kafkaa. Saatanatango alkaa Kafka-sitaatilla.

Saatanatangossa ei tietenkään ole varsinaista juonta

Romaanissa pienyhteisö rypee mudassa, päätyy umpikujaan ja lopuksi jatkaa valheessa. Ei-tapahtuminen sijoittuu syrjäseudulle, lakkautetulle osuustilalle, jossa rakennukset ovat läpilahoja. Ihmiset kyttäävät ikkunoista toisiaan, ryyppäävät ja yrittävät väistää lammikoita. Kaiken aikaa sataa vettä, takit ovat kuluneita, pensaat villiintyneitä, esineet niin vanhoja että muuttuneet käyttötarkoitukseltaan tuntemattomiksi. Kestämistä, paremman odottamista, selviämistä.

”Asioiden takaa ilmestyi aina uppiniskaisesti toisia”, K kirjoittaa. Välinpitämättömyyttä. ”Päivät vain seuraavat toisiaan ja me istutaan täällä.” Joskus joku äityy tympeään vahingoniloon. Kuvottava uteliaisuus naamioidaan huolettomaksi tervehdykseksi. ”Turhaan yritti hän pakottaa esiin kostonhimoa, avuton alistuneisuus ja kiduttava suru veivät voiton”, kuvaa K erästä tyyppiä.

Ruokailun jälkeen kasvot käännetään seinään päin.

”Peräänantamaton typeryys, mykkä valitus ja lohduttoman olemassaolon sankkaan pimeyteen jähmettynyt murhe.”

Yksi tyypeistä ”käpertyi niin kasaan kuin vain pystyi, veti jalkansa tuolin alle ja upotti kädet syvälle taskuihinsa, niin että näkyville jäi mahdollisimman vähän hyökkäykselle altista pinta-alaa, jos vaikka ’joku päättäisi käydä päälle’.”

Voitontahto, tuo spedejen perusepiteetti

Järkyimmässä luvussa pikkutyttö yrittää tappaa kissan osoittaakseen ”voimansa” ihailemalleen veljelle. Isoveli on kilpailuhenkinen. Isoveli sanoo kivasti siskolleen: ”Voitto on ainoa mahdollisuus, ymmärrätkö vesipää? Voitto!” ”Mitä tehdä?” pohtii sisko sen jälkeen. ”Kuinka saada veli vakuutettua siitä, että hän oli kykeneväinen ’voittoon’?” Myös tyttöön iskee kiihkeä voitontahto. Tyttö huomaa Micur-kissan ja tajuaa kissan nähdessään ”Minä olen vahvempi!” Vahvuus! Voitto! Siinä mahdollisuus.

Ja ylevää se onkin: ”Seuraavassa hetkessä hän saattoi kuvitella puhkovansa Micurin kuolemanpelosta kiiltävät silmät, riuhtaisevansa sen etujalat irti ruumiista yhdellä isolla nykäisyllä ja yksinkertaiesti hirttävänsä sen joka ikiseen kattoparrusta sojottavaan naulaan.”

Kiihkeää voitontahtoa. Voittamisen halu.

Tohtori, tuo hilpeä heppu, hieno habitaatti

Oma suosikkihenkilö romaanissa on Tohtori-niminen hahmo. Tohtori istuu pienessä kännissä työhuoneessaan jonka lattia on niin laho, että se yhdestä kohdasta kasvaa ruohoa. Tohtori vaalii pienten asioiden järjestystä työpöydällä, ruokavälineiden, tupakan, tulitikkujen ja päiväkirjan asettelua. Hän kyttäilee ikkunasta ulos ja kirjoittaa tilalla tekemiä havaintoja päiväkirjaan. Hän ”hankkii ikkunan ääressä mielisairaan järjestelmänsä peruselementtejä”.

”Ehkä olisi kuitenkin parempi (..) käyttää kaikki jäljelle jäävä energia ’mielihalujen sammuttamiseen’, luopua asteittain ravinnosta, alkoholista ja tupakasta, valita loputtoman nimeämisen sijaan vaikeneminen, niin että jokusen kuukauden tai viikon jälkeen seuraisi täydellisen kuonaton tila, olemassaolonsa jälkeensä jättämä loputon merkkivana katoaisi, ja hän saattaisi liueta kärsimättömänä kutsuvaan lopulliseen hiljaisuuteen täysin huomaamatta; kohta hän kuitenkin käsitti suunnitelmansa naurettavuuden.”

Toinen hauska hahmo on kapakoitsija, numeroiden rakastaja, itsekontrollityyppi joka menee välillä takahuoneeseen peittämään raivonsa, mutta näkee kyllä muiden raivon. ”Hänelle oli jo hyvin varhaisessa vaiheessa kehittynyt kyky laskea lähes filtterintarkka hyöty ympärillään vellovasta inhosta ja vihasta.”

”Oli kai parempi tyytyä siihen, että sitä kopsahtaisi hautansa pohjalle tismalleen samalla tylsämielisellä antaumuksella kuin minkä vallassa tänne oli parkuvana saapunutkin”.

The Guardian-lehden kriitikko luki Saatanatangon englanninnoksen ja sanoi sitä brutaaliksi hirviöksi. Siinä on tiivis, älykkäästi rakennettu, riemastuttava ja ankea, persoonallinen ja painostava näkymä.

”Tien päädyssä ei pysty enää edes häviämään.”

Haastattelin Tuomari Nurmiota. Sitä ennen luin Dumari-kirjan. Se kertoo Nurmiosta, syntymästään vuoteen 2010. Nurmio sanoi Musiikkitalossa ennen radio-ohjelman alkamista, ettei juurikaan itse ole lukenut Dumari-kirjaa. Pian kuitenkin olisi pakko, ettei hän puhuisi samoja, koska tekeillä on kuulemma kirja joka kattaa vuodet 2010-2020.

Pari nostoa Dumari-kirjasta.

Näin Nurmio kuvaa Helsingin lapsuuttaan, koulunkäyntiä Kalliossa: ”Jos joku oli lukenut jotain läksyjä tai yrittänyt viitata tunneilla, niin suunnilleen pää työnnettiin vessanpönttöön seuraavalla välitunnilla.”

Joku lauttasaarelainen tajusi Nurmion tavattuaan ja slangia kuultuaan, että Hande on todellinen stadilainen mutta larulainen ei ole stadilainen. 50-60-luvuilla oli käsitys, että stadilainen puhuu toisesta suunpielestä. Jos joku juttu oli Nurmiolle hyvä, se oli ”paha”.

Peitsamon ja Pellen alkutuotanto oli Nurmion mielestä jotain kumouksellista, toisin kuin vaikka Juicen biisit.

Kerran Nurmio pohti Suomi-rockin alkuvaiheita, mietti ”Underground-rock. Suomen Talvisota” –LP:tä jota teki M.A. Numminen, Jarkko Laine ja Markku Into, Rauli Badding Somerjoki. Nurmion mukaan levy on ”hyvällä tavalla vasurilla vedetty”.

Nurmio on sanonut arvostavansa ”peruskappaleita”.

Nurmio kaihtaa uudissanoja ja itse keksittyä kieltä, puhuu arvostavasti kliseistä ja arkkityypeistä. ”Monissa fraaseissa on totuus. Eihän ne muuten olisikaan niin kestäviä.” Nurmion sanoituksissa ei ole mitään henkilökohtaisia vaan pyrkimys yleisempiin seikkoihin ja ohimenevän sijasta pysyvämpiin. Sanoitusten tarkoitus ei ole” kertoa mitä mulle nyt kuuluu”, kuten sanoi haastattelussa 1999.

”Sä olet lehti ruokalassa/ Resuiseksi selattu”.

Suomi. Koskaan ei tässä maassa olla tehty liian vaikeaa kulttuurijournalismia. Sen sijaan olen monen monta kertaa kuullut sanottavan, että pitäisi tehdä jotakin muuta kuin elitististä kulttuurijournalismia.

Kulttuurin vaikeus ja elitistisyys on olkiukko. Olkiukon avulla kerta toisensa jälkeen oikeutetaan kansantajuisen journalismin tekeminen. Se markkinoidaan uutena. Se on vanhaa.

Korkea taide häpeää, se häpeää olemassaoloaan, osa 2

Vaikea näytelmä, Schönbergin sävellys, Malevitsin Musta neliö tai muu korkeakulttuurin tuote – ne ovat kuulkaas elitismiä. Kulttuurissa on paljon elitismiä, hienostelua, teeskentelyä, siinä yritetään olla parempia kuin ollaan. (Joskus, kun lausuja on oikein katkera, tuota valittelua täydennetään näin: Yrittäjä on rehellinen. Duunari on rehellinen. Innovaation keksijä tekee parhaansa. Maalla ei olla vieraantuneita. Jne.)

Mistä tuo kumpuaa? Mikä on hätänä?

Koskaan ei Suomessa ole ollut suurten medioiden printissä tai digiversioissa kulttuuriosastolla liian syvällisiä kirjoituksia. Sen sijaan yleisöltä saa jatkuvasti kuulla kulttuurijournalismin pinnallistumisesta ja nostalgisia muisteluja entisistä ajoista, jolloin esimerkiksi joku Eeva-Liisa Manner kirjoitti komeita kirja-arvosteluja.

Silti ei tehdä toisenlaista kultuurijournalismia.

Juuri suurimmilla medioilla on ollut valta määritellä mikä on tärkeää kulttuuria ja mikä ei. Meneeköhän se näin: toimituksissa taidekritiikistä ajatellaan ”ei niitä kuitenkaan kukaan lue”, siispä tehdään se juttu jotenkin someen liittyväksi tai otetaan siihen joku muu kansanläheinen näkökulma tai ajankohtainen ilmiö?

Jopa urheilutoimittajat jääkiekossa arvostavat parasta taitoa ja seuraavat eniten mestaruussarjaa. Miksi taiteenlajeissa käy joskus niin, että ei arvosteta parasta taitoa vaan kakkosdivarin viihdettä ja ”hyviä stooreja”?

Mistä tuo kumpuaa? Mikä on hätänä?

Alhaisuus, tahmea taide

No sitten on tämä alhaisuus-rekisteri. Yhdessä tekstissään taiteen tutkija ja kriitikko Sini Mononen kutsuu ”tahmeaksi taiteeksi” suuntausta jossa taiteeseen tungetaan tissit, skandaalit, eritteitä, ja niin edelleen.

Pidän sanaparia ”tahmea taide” osuvana. Koen, että sellainen on lisääntynyt korkean taiteen kustannuksella. Joko on niin, että tahmea taide on lisääntynyt tai sitten tahmeasta taiteesta uutisointi on lisääntynyt. Jälkimmäinen osoittaisi muutosta journalismissa eikä niinkään taiteessa.

Itse koen tahmeaksi taiteeksi kaiken tunteisiin vetoavan, lihallisen, inhottavan ja kiihottavan, tarpeisiin liittyvän. Kansa havahtuu! Massoissa on tahto kohti helpottuneita purkauksia, ja tässä niitä on tarjolla! Tahmea taide on verrattavissa pikkupoikaan joka päästelee pissaa puun kylkeen että pääsee paineistaan.

Poliittinen taide

Kannatan mieluummin taidetta taiteen vuoksi kuin poliittista taidetta.

Tähän väliin ekskurssi. Politiikka on tärkeää, pidän politiikan tekemistä merkittävänä. En usko, että politiikka on vain perinteistä parlamentaarista vaikuttamista. Allekirjoitan teesin ”kaikki on poliittista” siinä mielessä että useimmat mielipiteet ja arkiset valinnat ovat tahattomasti poliittisia. Tahatonta poliittisuutta on paljon, sitä on elämässämme joka hetki.

Mutta. Silti ajattelen niin, että korkeakulttuurilla, merkittävällä ja sivistävällä taiteella ei ole funktiota. Se ei pyri johonkin. Se ei halua sanoa jotakin. Se ei ole väline, ei ainakaan ensisijaisesti. Siispä se ei ole poliittista. Taide on todella merkittävää taidetta, jos se onnistuu tarkoituksen puuttumisessa — mutta jos teoksessa kuitenkin on omia intensiteettejä, omaa sisäistä peliä, omaa kiehtovuutta.

Kirjoitan tätä nyt ihan lonkalta, täysin tarkistamatta taiteen teorioita.

En ole täysin välinpitämätön poliittisen taiteen suhteen. Kuitenkin Jyrki Lehtola kärjistää osuvasti arvostellessaan heppoista poliittista taidetta. Lehtola käyttää vertausta aivottomiin kanoihin: ”Meillä on tässä Riiko Sakkisen maalaus, joka ei edusta minkäänlaista teknistä kompetenssia tai älyllistä oivallusta, vaan – kot-kot! – on kömpelösti kuvitettu lause siitä, että Sakkinen luki sanomalehden ulkomaansivut, joissa kerrottiin, että Syyriassa on kuollut – kot-kot! – lapsia. Osaaminen, yksilöllisyys, ilmaisu ja näkemys unohdettiin, ja merkitystä oli enää vain taiteella, joka banalisoi poliittisen asenteen melodraamaksi tyhmintäkin – kot-kot! – kanaa varten.”

Onko sellainen muka taidetta, jonka suurin anti voidaan palauttaa kannanotoksi jonkin ei-taiteellisen asian puolesta? Kuinka taiteelliseksi pitäisi luonnehtia sitä, että ilmaistaan turvallinen mielipide ajankohtaisesta humanitaarisesta ongelmasta?

Ajankohtainen taide, helppo taide

Ehkä ajankohtaisuuden kultti pitäisi kyseenalaistaa. (Benjaminilla olisi tähän sanottavaa, mutten ehdi kaivaa.) Ehkä kunnollinen, sivistävä ja haastava taide on epäajanmukaista.

Mitä on helppo taide? Voisin kuvitella, että vastaanottajien on helppo ihailla vanhoja mestareita. Heidän töillään on kiistatta historiallista ja rahallista arvoa. Helppoa.

Taidetta tehtäessä uskoisin, että helppo taide on usein symbioosissa joukkotiedotusvälineiden kanssa. Mistä medioissa juuri nyt puhutaan, siihen teemaan helppo taide tarttuu. Jos ilmastonmuutos on keskustelunaihe, kuuminta hottia, tee siihen liittyvää taidetta. Taas tarkennan, että tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö ilmastonmuutos olisi tärkeä asia josta itsekin olen huolissani. Taas tarkennan myös, että teema ei välttämättä pilaa itse teosta.

Tosin huipputaidetta ei voi palauttaa aiheeseen, teemaan.

60-luvulla musiikkikriitikko Seppo Nummi valitti tuolloin Suomessa vallinneesta ”arktisesta sinfoniavihasta”. Yleisö ei ymmärtänyt sinfonioita.

Yksi kaverini sanoi kerran, että pitäisi mahdollisimman paljon loukata ihmisiä, jotka vannovat helppotajuisen taiteen nimiin. Pitäisi saattaa heidän heikko itsetuntonsa vielä heikommaksi vaikeilla taideteoksilla. Pitäisi nöyryyttää viihteen hamuajia. Ymmärrän hermostumisen, mutta tuo olisi… ilkeää.

Usein mietin tätä: Minkä verran hermostuminen vaikeasta taiteesta johtuu huonosta itsetunnosta? Miksi katsoja ei suhtaudu niin, että ”EN TAJUA TÄTÄ = HIENOA! = SAAN MIETTIÄ KAUEMMIN!” ?

Väsynyt aika ja tietoinen taide

Nyt tulee kliseistä läppää. Uskon vastaanottajan ajattelun herättämiseen ja sivistämiseen. Ongelma vain on se, että joskus eletään aikoja jolloin on riskaabelia ajatella ihmisiä niin fiksuiksi, että heitä voi sivistää lisää. Joskus eletään aikoja, jolloin uusien taidemuotojen tarjoaminen koetaan ylemmyydentuntoiseksi. Joskus eletään aikoja, jolloin pitäisi tarjota kaiken aikaa tuttuja helppoja nimiä, tuttuja helppoja teemoja, tuttuja helppoja näkökulmia. Tuttu helppo merkitsee usein yksinkertaista ja alhaista. Viihdettä.

Ehkä nyt on tuollaisen ajan vuoro. Olemme väsyneitä.

Yhden määritelmän mukaan elitismi perustuu ulossulkemisen ideaan. Joillakin ei ole tietoa, jolla ymmärtää käsillä olevaa asiaa. He jäävät eliitin ulkopuolella. Ne joilla tieto on, puolestaan ovat elitistejä.

Mutta haloo. Useissa merkittävissä jutuissa ”seistään jättiläisten hartioilla”. Esimerkiksi lääketieteen tutkija oppii historiassa kertyneen lääketieteellisen tiedon ja keksii siihen päälle jotain uutta. Siinäpä ilkeä ylimielinen elitisti, joka pitäisi pysäyttää? Mieluummin leikkausoperaation tekijäksi maallikko joka on ylpeä osaamattomuudestaan, koska ”me olemme kaikki samanlaisia”? Uskokaa tai älkää, taidettakin on mahdollista tehdä taidolla. Taiteessakin on mahdollista kunnianhimo, jossa taiteilija opiskelee ja tutkii alansa taidehistorian, edelliset teokset, ja sitten tekee siihen ”päälle” jotain uutta. Totta on, että taiteesta voi tulla silloin liian vaikeaa ja liian uutta tavalliselle kansalle ja journalistille. Mutta se on kehitystä. Siinä mielessä se on ihan normaalia. Ymmärrättekö. Ei hätää. Hus hus, pois ruikuttamasta. Kipi kapi, opiskelemaan, jos haluaa kyytiin.

Oma makuni tosin on sellainen, että suhtaudun karsaasti taiteeseen joka on insinöörimäistä viimeisen taidetrendin ”vinkki-merkkien luettelua”. Tekniikka hallussa, opit hallussa, mutta elotonta, tyrkkyilevää.

Nämä olivat heittoja. Tuli mieleen tällaista. Ei sen kummempaa.

Mihin jäi korkea taide ja vaikea taide? Missä on sellainen taide joka ei flirttaile helppojen tunteiden vaan vastaanottajan älyn kanssa?

Tein aiheesta keskustelun radioon. https://areena.yle.fi/1-50202145

Korkea taide häpeää, se häpeää olemassaoloaan, osa 1

Piti oikein huolella miettiä mitä havittelen. Keksin sanaparin ’sivistävä taide’. Sillä en tarkoita Halosen Avannolla-teoksen esittelyä lapsille, mikä sekin toki on sivistävää ja arvostettavaa.

Sanaparilla ’sivistävä taide’ ajattelen varovaisen subliimia, kohottavaa, taitavaa taidetta joka laittaa ajattelemaan eikä vain tuntemaan. Ajattelen korkeakulttuurista korkeinta, ehkä traditiostaan tietoista tai tradition tunteville vastaanottajille maistuvaa taidetta. Ajattelen vastaanottajalta sulattelua vaativaa, viihteellisen absoluuttista kääntöpuolta. Tarkoitan taidetta mikä on liian vaikeaa suurelle enemmistölle, mikä ei viihteen maailmassa elä, ehkei julkisuudessakaan — tai jos se julkisuudessa on, sitä käsitellään latteasti tai se saa kritiikkiä elämälle vieraasta elitistisyydestä.

Kysymys: Kumpi dominoi julkisuudessa, korkea vai matala? Tässä vastaus on selvä: matala.

Sosiologi Semi Purhosen työryhmän tutkimuksessa vertailtiin 6 maan johtavien sanomalehtien kulttuurisivuja 1960-luvulta 2010-luvulle. Maat ovat Suomi, Ruotsi, Iso-Britannia, Ranska, Espanja ja Turkki. Tutkimuksen mukaan populaarikulttuurin asema on vahvistunut perinteisen korkeakulttuurin kustannuksella.

Musiikin osalta se käytännössä tarkoittaa, että klassinen musiikki, ooppera ja moderni jazz ajan myötä ovat saaneet vähemmän huomiota. Suomessa ne ovat suositumpia korkeasti koulutettujen kuin vähemmän koulutettujen keskuudessa.

Täytyy sanoa tuosta tutkimuksesta sekin, että kulttuurisivujen määrä on lisääntynyt ja arvostelujen määrä on säilynyt ennallaan.

Elitismistä

Onko taiteen piirissä enää ketään avointa elitistiä, joka ei välitä vaikka yleisö ei hänestä innostu?

Hans Selo sanoi aikoinaan about näin: ”Mutta kun minun tekstejäni ei ymmärrä tämä navettakansa.” Seppo Heikinheimo kun nousi taksiin, hän komensi taksikuskia ”Tulen kyytiin, jos laitat radion kiinni!” Heikinheimo arvosti klassista musiikkia ja ilmeisesti siinäkin tietynlaista joka ei soinut Radio Novalla, tai mitä niitä kanavia silloin olikaan. Etikettimies ja elitistiksi joskus kutsuttu Matti Klinge tuli kerran kollegani haastatteluun, ei katsonut silmiin eikä kätellyt tarjottua kättä.

Raflaavia juttuja sinänsä, mutta itse en assosioi elitismiä töykeyteen enkä moukkamaisuuteen.

Vuonna 2014 Purhosen työryhmä julkaisi Suomalainen maku-tutkimuksen. Sen perusteella klassinen kulttuuri kuuluu yhä akateemisiin piireihin ja ooppera tunnistetaan eliitin mauksi. Siinä siis konkretiaa. Eliitille maistuu ooppera.

Jyrki Lehtola kirjoitti viime vuonna jutun suomalaisen eliitin kuolemasta (Apu-lehteen mutta alun perin Imageen https://www.apu.fi/artikkelit/nain-eliitti-kuoli). Lehtolan mukaan kukaan ei Suomessa myönnä kuuluvansa eliittiin. Kaikki ovat vain tavallisia kansan palvelijoita. Tämä on meidän uskontomme. Mutta miksi?

Suomalainen haluaa näyttää muiden silmissä tavalliselta ihmiseltä, joka tekee ymmärrettäviä asioita ja jolla on kansanomainen maku. Miksi? Olisi kiva tietää. Lehtolan kirjoitus joka tapauksessa päättyi sanoihin: ”Eliitti hiljeni, ja hengissä pysyäkseen viisainta on imitoida kansan ääntä”.

Jokainen taiteilija on ihan niin kuin säkin, tavallinen.

Harry Salmenniemi osaa kuvailla tuollaista taiteilijajulkisuuden muotoa hauskasti. Juteltiin kerran puhelimessa. Repeilin.

Oman kokemukseni mukaan kansanomaisuuden tavoittelu ei ole ollut koskaan niin innokasta kuin nyt. Syitä tai seurauksia ovat ehkä asennemuutos joka sai aikaan perussuomalaisten nousun, mutta myös median murros. Ei tehdä juttuja Pihtiputaan mummolle vaan Pihtiputaan mummon mummolle, jotta julkaisua myytäisiin. Älyllisesti haastavaa ei uskalleta tarjota.

Työskentelin Helsingin Sanomissa aikoinaan samassa toimituksessa ulkoasupäällikkö Carl Henningin kanssa. Hennning oli semiaristokraattinen tyyppi. Hän sanoi, että kaikkia juttuja ei pitäisi kirjoittaa Pihtiputaan mummolle. Siitä tulee homogeenista. Juttujen pitäisi olla erilaisia myös ymmärrettävyyden kannalta. Se olisi todellista moninaisuutta.

Matala ja korkea

Semmoinenkin heitto on, että matalan ja korkean sekoittumisesta ovat innoissaan ne, jotka ovat ymmärtäneet vain matalaa.

Mainitsin edellä, että kulttuurisivuilla populaarikulttuurin asema on vahvistunut korkeakulttuurin kustannuksella. Korkean ja matalan sotkeutuminen näkyy niin, että popiin ja rockiin liitetään taiteen ominaisuuksia, ja klassinen musiikki henkilöidään ja jossain annetaan jopa tähtiluokituksia konserteille. Kulttuurisivuilla ovat lisääntyneet henkilöhaastattelut, pitkät feature-jutut ja valokuvat, kaikkiaan kulttuurin henkilöityminen. Journalististen käytäntöjen muuttuessa kulttuuri lähestyy arkista elämäntyyliä ja kulutusta, lopulta viihdettä. (Heikki Hellman kirjoitti tästä: file:///C:/Users/Jakke/Downloads/80191-Artikkelin%20teksti-116352-1-10-20190402.pdf )

Miksi Suomessa ei ole kriitikkoa jolla on pokkaa erottaa viihde ja taide? Pelottaako viihteen ja taiteen erottaminen? Tulisi ikävä vaikutelma? Onko todellakin absoluuttinen konsensus siitä, että viihteen ja taiteen erottaminen on vanhanaikaista?

Kiireen vilkkaa sanotaan jostakin suoratoisto-sarjasta, että ”se on laatuviihdettä” ja että ”sillä on taiteellisia ansiota”. Ei sanota, että ”se on vain viihdettä, mutta se on viihdettä omaan makuuni”. Taiteen ja viihteen erottelussa on jotakin ilkeää?

Laatuviihde. Hoetaan sitten sitä.

Tämmoinenkin heitto on: Viihde merkitsee sitä, että jokaiselle jotakin – mikä puolestaan tarkoittaa, että ei mitään erityistä kenellekään.

Lehtola sanoo, että jos arvoarvostelmia voi tehdä erimerkkisistä vaipoista, maksalaatikoista ja muista kulutustuotteista, niitä on voitava tehdä myös kulttuurista, taideteoksista.

Tuntuu kuitenkin, että kellään ei ole enää pokkaa sanoa, jos jokin taide on roskaa. Kellään ei ole pokkaa sanoa, jos jokin taide on viihdettä. Erittely on pelottavaa tai pahaa. Jotakin uhkaavaa siinä on. Arvoarvostelmia ei esitetä. Kaikki on hyvää ja kaikki on kivaa. Jos ei ole hyvää ja kivaa, tulee ikävä fiilis ja paha mieli. Miksi tuottaa pahaa mieltä kenellekään?! Elitistit!

Helsingin juhlaviikot onneksi aloitti aikoinaan sloganilla ”Taide kuuluu kaikille”. Niin! Taidetta voivat myös tehdä kaikki! Jokainen on omalla tavallaan luova ja muita positiivisia juttuja.